Nina Haiko: Mörön unisukat

Mörön unisukat on suloinen tarina ystävyydestä, pelkojen kohtaamisesta ja siitä, että kaikki ei ole sitä, miltä aluksi näyttää. Tarinan päähenkilö on Jussi, pieni kani, joka pelkää pimeää ja siinä piileskeleviä mörköjä. Eräänä yönä hän kuitenkin tapaa mörön ja huomaa, että se ei ole lainkaan niin pelottava kuin möröistä kerrottujen tarinoiden perusteella luulisi. Mörkö vie Jussin tapaamaan Pimeää ja Jussi ystävystyy sekä Pimeän että mörön kanssa.

Mörön unisukat on kuvakirja, jonka on kirjoittanut ja kuvittanut Nina Haiko. Kirjan sivuilla on vähän tekstiä ja kuvat ovat suuria. Niissä on paljon mustia pintoja, jotka yleensä kuvaavat pimeää, joka muuttuu aina vähän vähemmän pelottavaksi. Kuvitus on yksinkertaista ja hahmot ovat viehättävän suurisilmäisiä eläimiä.  Itse tarina kertoo hyvin ennakkoluulojen voittamisesta; Jussi huomaa, että möröt eivät olekaan pelottavia, vaan oikeastaan hyvin mukavia. Eikä pimeäkään ole niin paha kuin mitä Jussi on luullut.

Kirjaa on hyvä käyttää sekä ystävyysteeman että pelkojen käsittelyssä. Etenkin pimeää ja mörköjä pelkääville lapsille kirja olisi erinomaista kuunneltavaa. En ole koskaan lukenut yhtä lämmintä ja ystävällistä tulkintaa pimeästä kuin mitä tästä kirjasta löytyy. Tarinan avulla voidaan myös keskustella ennakkoluuloista ja siitä, miten ne ovat usein aivan turhia ja voivat vain haitata uusien, hyvien ystävien saamista. Kirja sopii hyvin luettavaksi vaikka unisatuna, ja kirjan lopussa onkin ”Hyvän Yön Resepti” hyviä unia varten.

Nina Haiko

Mörön unisukat

Lasten Keskus, Helsinki

Karisto Oy, Hämeenlinna 2007

Raul Roine: Viisauden jyvä

Raul Roinen Viisauden jyvä on satu prinsessa Hupakosta, joka on hyvin kaunis ja jolla on kaikkea. Ainoa asia, mikä häneltä puuttuu, on yksi viisauden jyvä, jollaisen hän tietenkin kovasti haluaisi. Sellainen jyvä kasvaakin valtakunnan laidalla, ja paikalliset viljelijät leipovat prinsessalle leivän, johon he piilottavat jyvän kuultuaan prinsessan jyväpakkomielteestä. Leipä jää kuitenkin syömättä ja päätyy kuninkaallisen kanakopin nurkkaan. Lähetettyään palvelijoitaan etsimään jyvää tuloksetta, prinsessa vapauttaa linnansa aarrekammiossa lojuvaan pulloon vangitun noidan, joka muuttaa prinsessan varpuseksi. Prinsessan on pysyttävä varpusena niin kauan, kunnes löytää viisauden jyvänsä.

Oli mukava lukea vanhempi satu prinsessasta, joka nimenomaan tavoittelee viisautta. Vaikka jyvä onkin sadussa konkreettinen jyvä, antaa prinsessan varpusena viettämä aika tälle myös paljon uutta näkökulmaa elämään. Satu korostaa viisauden merkitystä, vaikkakin ehkä hieman erikoisella tavalla. Kukaan tarinassa ei loppujen lopuksi tee mitään kovin viisasta tai älykästä, ja prinsessan ainoa viisaana kuvattu teko on ottaa hyvä aviomies, mikä tuntuu nykyaikana hyvin vanhanaikaiselta ja naisia aliarvioivalta ajatukselta.

Tämänkin sadun luin Rudolf Koivun kuvittamana, ja on hauska nähdä, että hän kuvitti hyvin erityyppisiä satuja. Vaikka Roinenkin satu on prinsessasatu, ovat sen tyyli ja teemat hyvin erilaisia kuin esimerkiksi Adalmiinan helmessä. Viisauden jyvä on lyhyt satu, joka sopii vaikka pienempiinkin lukuhetkiin tai vaikka päiväkodin siirtymähetkissä kerrottavaksi saduksi.

Zacharias Topelius: Adalmiinan helmi

Suomen oman satusedän, Zacharias Topeliuksen Adalmiinan helmi kertoo prinsessasta, jonka ristiäisiin kutsutaan kummeiksi kaksi haltiatarta. Toinen heistä lahjoittaa pikkuprinsessa Adalmiinalle helmen, joka antaa Adalmiinalle kauneutta, rikkautta ja viisautta niin kauan kuin se on hänellä hallussaan. Toinen haltiattarista taas lupaa, että jos Adalmiina joskus kadottaa helmen, saa hän nöyrän sydämen. Kasvettuaan kauniiksi, rikkaaksi, viisaaksi – tai lähinnä älykkääksi – ja samalla hyvin itserakkaaksi ja ylpeäksi nuoreksi naiseksi Adalmiina hukkaa helmensä ja karkaa pelästyneenä ja muistinsa menettäneenä metsään. Myöhemmin helmen löytää prinssi, joka tykästyy myös köyhään Adalmiinaan ja lopulta kaikki päättyy onnellisesti päähenkilöiden näkökulmasta niin kuin näissä vanhoissa saduissa on tapana.

Sadun pääteemana on, että nöyrä sydän on parempi kuin kauneus, rikkaus ja viisaus. Liika ylpeys on ihmisessä ikävä piirre. Satua voi siis luonnehtia fantasiasadun lisäksi moraalisaduksi. Satua voi myös käyttää muistuttamaan, että ihmisiä ei kannata olla koko ajan ylistämässä, sillä se saattaa nousta helposti päähän. Nämä opetukset toimivat hyvin myös nykypäivänä.

Adalmiinan helmi on 1850-luvulla kirjoitettu satu. Se on hyvin perinteinen lastensatu, jossa pyörii prinssejä ja prinsessoja ja haltiattaria. Satujen suosikkinumero, eli kolme, pääsee sekin mukaan tarinaan, sillä Adalmiina on kadoksissa kolme vuotta ja yhdessä kohdassa prinssi kysyy sotilaalta kolme kertaa, mitä tämä näkee tiellä. Topeliuksen koti, uskonto ja isänmaa -arvot näkyvät sadussa melko vähän. Jumala mainitaan vain kerran ja sekin vain yhden hahmon ajatuksissa, eikä tarinassa näy suomalaisuus tai sen suurempi kodin arvostus kovinkaan paljon. Toki Adalmiina lopulta löytää tiensä takaisin kotiin ja siitä iloitaan kovasti. Sadun naiskuva on perinteinen eli siis sellainen, joka nykyään suututtaa feministejä ja tasa-arvon vaalijoita. Adalmiina on hyvin passiivinen hahmo, ja hän tarvitsee taikuutta jopa kasvaakseen ihmisenä. Toisaalta yksi helmen antamista piirteistä on viisaus, mikä viittaa ainakin siihen, että naistenkin viisautta arvostetaan tarinassa.

Valitsin satua etsiessäni varta vasten Rudolf Koivun kuvittaman version, sillä pidän Koivun kuvituksesta todella paljon. Se on perinteisen romanttista, vesiväreillä maalattua kuvitusta, jota näkyy paljon joulukorteissakin. Kuvien kasviaiheet ja fantasia-aiheet tuovat heti mieleen jugendin, joka on yksi suosikkitaidetyyleistäni. Satu toki toimii ilman kuviakin, mutta itse lukisin mielelläni lapsille tätä Koivun kuvittamaa versiota. Satu sopii mielestäni vaikka minkälaiseen vähän rauhallisempaan satuhetkeen.

Lewis Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa ja Liisan seikkailut peilimaailmassa

Lewis Carrollin klassikot 1800-luvulta löytyivät Eeva-Liisa Mannerin ja Kirsi Kunnaksen suomentamana yksistä kansista, joten päätin sivistää itseäni näilläkin kirjoilla. Liisan seikkailut ihmemaassa ja Liisan seikkailut peilimaailmassa ovat ainakin Kunnaksen kirjan loppuun kirjoittamien jälkisanojen mukaan kokoelma viktoriaanisen ajan lastenlorujen ja lastenkirjojen parodioita sekä satiiria ajan lastenhoitoteorioista ja tavoista. Tätäkin kirjoista kieltämättä löytyy, mutta niistä löytyy myös sanaleikkejä, filosofisia pohdintoja ja kaikenlaisia päättömiä tapahtumia. Liisan seikkailut ovatkin selkeästi nonsense-kirjallisuutta.

Liisa on nuori tyttö, joka on melko tomera ja muista huolehtivainen ja joka osaa ottaa hänelle tapahtuvat oudoimmatkin asiat loppujen lopuksi vastaan melko rauhallisesti. Hän lähtee seuraamaan valkoista kaniinia ja putoaa kaninkolon läpi ihmemaahan. Ihmemaassa asustaa monenlaisia outoja hahmoja, kuten aina virnistelevä kissa, Hullu Hatuntekijä, kaalimato sekä Herttakuningatar ja Herttakuningas, jotka pelaavat krokettia siileillä ja flamingoilla ja jotka pitävät kovasti muiden mestaamisesta. Ihmemaassa luonnonlait eivät päde lainkaan ja aika ja paikka vaihtuvat hyvinkin nopeasti. Siellä Liisakin tuntee muuttuvansa oudommaksi; hänen sanansa menevät loruillessa sekaisin ja hän kasvaa ja kutistuu jatkuvasti syödessään tai juodessaan. Tämä tuo mieleeni lapsuuden nopeat kasvukaudet ja sen, miten välillä tuntuu, että kasvaa liiankin nopeasti eikä enää hallitse kehoaan täysin. Ympäristön surrealistisuus ja tapahtumien epälooginen kulku taas tekee koko tarinasta unenomaisen – ja mikäli tarina todella on unta, heijastavat tarinan hahmot jotakin Liisan alitajunnasta, mikä antaa Liisasta yhtä aikaa sekä hieman sekavan että filosofisen kuvan.

Liisan seikkailut peilimaailmassa on pääpiirteiltään sama kuin ensimmäinenkin kirja, mutta tällä kertaa ihmeelliseen maailmaan mennään peilin läpi ja sen sijaan, että Liisa vain tutkisi uutta maailmaa, osallistuu hän shakkiotteluun shakkinappulana, jotta pääsisi kuningattareksi. Kirjan tarina etenee siis kenties hieman edellistä loogisemmin, mutta siinäkin aika, paikka ja tarinan suunta vaihtuvat hyvin äkillisesti niin, että Liisakaan ei oikein tahdo pysyä perässä. Peilimaailmassakin asuu omituisia hahmoja, kuten Valkoinen Kuningas ja Kuningatar sekä Punainen Kuningas ja Kuningatar, Tyyris Tyllerö ja Valkoinen Ritari, joka keksii kaikenlaisia omituisia keksintöjä ja pitää runoista.

Tarinassa on paljon erilaisia loruparodioita ja osa kirjan tapahtumistakin tapahtuu vanhojen lastenlorujen ja -tarinoiden mukaan. Minusta tuntuu, että olisin saanut kirjasta enemmän irti, jos yksikin näistä loruista olisi ollut minulle tuttu, mutta lukukokemus oli silti oikein mukava. Lukemaani versioon oli kyllä ystävällisesti liitetty alkuperäiset suomennokset parodioiduista loruista ja Kirsi Kunnas selittää joidenkin runojen käännöksissä tehdyt ratkaisut jälkisanoissaan melko tarkastikin, mikä auttoi minua joidenkin vitsien tajuamisessa. Tässä tapauksessa alkuperäisteoksen lukemisesta olisi tuskin ollut hyötyä, sillä en tunne loruja englanniksikaan. Keskityinkin molempia kirjoja lukiessani enemmän hahmojen käyttämiin sanaleikkeihin ja filosofisiin teemoihin. Suurin osa ihmemaan ja peilimaailman asukkaista ajattelee asioita joko omalla logiikallaan tai hyvin kirjaimellisesti. Kielikuvia ja jopa melko tavallisia ilmaisuja pohditaan joskus kauankin. Välillä kirjoissa esitetään hyvin syvällistä ontologista pohdintaa herättäviä väitteitä, mutta niitä ei kuitenkaan pohdita itse kirjassa kovinkaan paljoa, eivätkä tarinan hahmot edes tiedä, ovatko väitteet totta vai ei. Vakavien pohdintojen ja hauskan sanailun välinen raja hämärtyykin kirjoissa aivan samalla tavalla kuin unen ja todellisuuden välinen raja.

Kirjat ovat kuvitettuja lastenromaaneja, joiden alkuperäisen ja lukemassani painoksessakin käytetty kuvitus on John Tennielin käsialaa. Kuvitus on romanttista ja siinä on eläväistä, viivoilla aikaansaatua varjostusta. Ne tukevat kirjojen tekstiä, mutta kuvia ei kuitenkaan välttämättä tarvita kirjojen tarinan seuraamiseen – tai pitäisikö sanoa että ne eivät juuri auta selkeyttämään tarinaa. Kirjoja voisi lukea hieman vanhemmille, kuten vaikka 5-vuotiaille ja siitä vanhemmille lapsille vaikka ilta- tai unisaduksikin. Kirjan lukuisia loruja ja runoja voisi lukea nuoremmillekin ja niitä voisivat aikuinen ja lapset lausua yhdessä. Liisan seikkailut ovat erinomaista luettavaa aikuisillekin, sillä niistä jokainen löytävät jotain nokkelaa ja älykästä, olipa se sitten sanaleikki, satiiria, filosofisia ajatuksia tai vain tarina tytöstä, joka joutuu hyvin outoon maailmaan.

Lewis Carroll

Liisan seikkailut ihmemaassa ja Liisan seikkailut peilimaailmassa

Gummerus Kustannus Oy, Helsinki

WS Bookwell Oy, Porvoo 2012

Alkup. Alice’s Adventures in Wonderland, 1865

Through the Looking Glass, 1875

Beatrix Potter: Tarina räätälistä

Beatrix Potter on 1900-luvun alkupuolella vaikuttanut lastenkirjailija ja -kuvittaja, joka tunnetaan varmaan parhaiten Petteri Kaniinin luojana. Tutustuin Beatrix Potteriin vähän paremmin vasta lukioikäisenä, kun katselimme erään ystäväni kanssa hänen saduistaan sovitettuja piirrettyjä. Minua viehättää Potterin töissä eniten hänen lempeillä väreillään tehty yksityiskohtainen kuvitus, jossa näkyy taiteilijan kynän- ja siveltimenjälki. Potterin sadut ovat pääasiassa eläinsatuja, ja hänen kuvituksessaan eläimet ovat hyvin realistisen näköisiä vaaleista väreistä ja toisinaan yllään olevista vaatteistaan huolimatta. Niistä huomaa, että Potter on tarkkaillut eläimiä paljon elämänsä aikana.

Tarina räätälistä on Petteri kaniinin satumaailma – Beatrix Potterin koko tuotanto -kirjan (2002) mukaan Potterin oma suosikkisatu. Se perustuu tositapahtumiin, joskin Potter on korvannut suurimman osa oikean elämän ihmishahmoista pienillä ruskeilla hiirillä. Satu kertoo taitavasta mutta köyhästä räätälistä, joka asuu kahdestaan kissansa Vinkerin kanssa. Räätäli työskentelee ahkerasti ja jättää jämäkangastilkkunsa hiirille vaatteidentekomateriaaleiksi. Räätäli saa eräänä päivänä tilauksen itseltään pormestarilta: hänen on ommeltava pormestarille tämän häitä varten hieno takki ja liivi. Kun rasitus saa räätälin sairastumaan kesken urakan, hänen kodissaan asustavat hiiret päättävät ojentaa hänelle auttavan käpälänsä.

Sadussa on paljon tunnelmaa luovaa kuvailua ja joka sivulla on ainakin yksi sadun tapahtumia kuvaava kuva. Lisäksi Potter tykkää sirotella tarinoihinsa runoja ja loruja, joten sadun hiiret lauleskelevat työskennellessään paljon. Tarinan eläimet käyttäytyvät hyvin älykkäästi, mutta ovat silti realistisessa asemassa ihmisiin nähden. Vinkeri-kissa osaa käydä jopa kaupassa ostoksilla, mutta on silti räätälin lemmikkikissa. Hiiret ovat taitavia ompelijoita ja pukeutuvat hienosti, mutta asustavat silti räätälin astiakaapissa.

Sadussa korostetaan yhteistyön ja toisen ilahduttamisen merkitystä, joten siinä voi sanoa olevan myös moraalisadun piirteitä. Satu sijoittuu jouluun ja aikaan, jolloin ”miekat ja peruukit ja kukalliskäänteiset leveähelmaiset takit olivat käytössä”, mikä kuulostaa joko barokin tai rokokoon aikakaudelta. Räätälin ompelutyötä ja erilaisia kankaita kuvaillaan paljon ja satua lapselle lukevan aikuisen kannattaa ehkä varautua selittämään, millaista on napinläpisilkki tai tafti. Satu sopii luettavaksi hetkeen, jossa on mukavan rauhallinen tunnelma. Sadun runsasta kuvitusta on myös hyvä päästä katselemaan yhdessä lasten kanssa.

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset

Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset on osa Nopoloiden Heinähattu ja Vilttitossu -sarjaa. Sarjan kirjat ovat humoristisia, kuvitettuja lastenromaaneja, joiden pääosissa seikkailevat Kattilakosken perhe ja etenkin perheen kaksi vanhempaa lasta, Heinähattu ja Vilttitossu. Rubensin veljeksissä keskitytään Kattilakoskien kesälomaan järvenrantamökillä. Kattilakoskien naapurissa asuvat Kattilakoskiin hyvin nihkeästi suhtautuvat poliisit päätyvät Kattilakoskien mökkinaapureiksi ja päättävät naamioitua taiteellisiksi Rubensin veljeksiksi, koska eivät halua Kattilakoskien tietävän, ketkä oikeasti asuvat heidän kesämökkinaapureinaan. Siitä seuraa huvittavia sattumuksia ja väärinymmärryksiä, joita tällaiseen huumoritarinaan kuuluukin.

Tämä taisi olla ensimmäinen Heinähattu ja Vilttitossu -sarjan kirja, jonka olen lukenut. Minulle on joskus kai luettu jotain niistä ääneen, mutta en muista niistä mitään. Tämän kirjan perusteella voin päätellä, että kirjat keskittyvät kuvaamaan hauskalla tavalla melko arkisia asioita, kuten kesälomaa heittäen sekaan hauskoja ja vaikka farsseihin sopivia tapahtumia. Suurin osa näistä juonenkäänteistä johtuu hahmojen luonteesta. Kattilakoskien äiti Hanna on touhottava, utelias ihminen, joka yrittää kuulostaa älykkäämmältä kuin on ja jota en haluaisi omaksi naapurikseni. Heinähattu ja Vilttitossu taas ovat kekseliäitä, uteliaita ja keppostelevia lapsia, jotka tosin jäivät tässä kirjassa yllättävän vähälle huomiolle. Poliisihahmojen välillä vallitseva hieman rosoinen ystävyys on kuin suoraan jostakin kaverikomediasta. Huumori löytyy tapahtumien lisäksi hahmojen tarkoituksellisen pöljistä nimistä. Heinähatun ja Vilttitossun lisäksi kirjasta löytyvät muun muassa konstaapelit Rillirousku ja Isonapa sekä Rillirouskun vanha kurssitoveri Carl-Gustaf Mäkäräinen. Nimissä ja kesämökkikulttuurissa näkyy myös selkeästi suomalaisuus.

Kirjasta löytyy useita samaistumiskohtia lapsille. Jokainen suomalainen lapsi on toivottavasti viettänyt joskus kesälomaa ja pitänyt hauskaa silloinkin, kun loma ei suju aivan niin kuin suunniteltiin. Heinähattu ja Vilttitossu sekä heidän pikkuveljensä Petteri ovat kaikki eri-ikäisiä lapsia, joihin voi varmasti samaistua. Itse henkilökohtaisesti tunsin suurinta sympatiaa Rillirouskua ja Isonapaa kohtaan, koska heidän lomansa meni aika lailla pieleen ikävien mökkinaapureiden takia.

Kirjan sivumäärä menee yli sadan, mutta sen teksti on melko suurta. Lisäksi osan sivuista vie Markus Majaluoman ilmeikäs kuvitus. Kirjaa voisi lukea lapsille mukavana kuunteluhetkenä. Alakouluikäiset lapset voisivat lukea kirjaa jo itsekseenkin. Se on harmitonta huvia ja arjen kuvausta samoissa kansissa. Mitä lapsille suunnattuihin humoristisiin tarinoihin tulee, lukisin mieluummin esimerkiksi Timo Parvelan Ella-kirjoja tai Tuula Kallioniemen Reuhurinne-sarjaa, mutta ei tämäkään missään nimessä mitään huonoa luettavaa ollut.

Sinikka Nopola & Tiina Nopola

Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset

Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki 2001

William Joyce: Morris Lessmore ja tuhansien tarinoiden talo

Tutustuin William Joycen kirjoihin ostettuani Irlannissa vaihto-opiskellessani Joycen Guardians of Childhood -lastenromaanisarjan kolme ensimmäistä osaa ja jäätyäni niihin koukkuun. Voin ehkä kirjoittaa niistä kirjoista joskus myöhemmin, mutta tällä kertaa aiheenani on kuitenkin Joycen uusi (2012), itsenäinen kuvakirja Morris Lessmore ja tuhansien tarinoiden talo.

Morris Lessmore on nuori poika, joka rakastaa tarinoita ja kirjoja ja joka on kirjasta löytyvistä omistuksista päätellen nimetty Bill Morris -nimisen tyypin mukaan. Morris lukee paljon ja kirjoittaa kirjaa omista kokemuksistaan. Eräänä päivänä myrsky tuhoaa hänen talonsa ja sekoittaa jopa sanat hänen kirjassaan. Hän tapaa tytön, joka lentää kirjojen avulla ja joka kertoo, että Morris tarvitsee vain hyvän tarinan lentääkseen itsekin. Hän antaa Morrisille yhden omista kirjoistaan, jonka avulla Morris löytää elävien kirjojen asuttaman talon. Siitä alkaakin Morrisin uusi elämä kirjojen ja tarinoiden parissa.

Morris Lessmore on kuvakirja, jonka kuvat ovat yleensä vähintään sivun tai jopa aukeaman kokoisia. Kuvituksen tyyli on maalauksellista ja romanttista. Kuvissa on yksityiskohtia, mutta ne ovat silti selkeitä. Joycen kuvituksessa yleensä käytettyjä leikkisiä spiraaleja en harmikseni tästä kirjasta bongannut kuin muutaman. Ehkä se johtui siitä, että kirjassa oli Joycen lisäksi toinenkin kuvittaja, animaatiotaiteilija Joe Bluhm. Tämä selittänee myös sen, että kirjan hahmoissa on vähän samanlaista yleisilmettä kuin esimerkiksi Pixarin tai Dreamworksin tietokoneanimaatiohahmoissa. Kuvitus on kaunista, mielikuvituksellista ja leikittelevää. Alun surullisemmat kohtaukset on kuvattu lähes täysin harmaasävyisinä ja jotkut pienemmät kuvat ovat luonnosmaisempia. Joillakin sivuilla Morris seikkailee lukemiensa kirjojen sivulla ja hänen lukemiensa kirjojen kuvitus toimii osittain kirjan kuvituksena.

Tarina etenee selkeästi kertomalla Morrisin elämäntarinaa, mutta tarinan tapahtumat sijoittuvat ainakin kahdelle tasolle – oikeaan maailmaan ja tarinoiden maailmaan. Kerronnassa käytetään muitakin erilaisia tyylikeinoja. Tarina päättyy siihen mistä se alkaakin – ja kertojakin huomauttaa siitä lukijalle. Kertoja puhuu myös muista tarinankerrontaan liittyvistä termeistä kuten käänteistä, jotka kertojan mukaan löytyvät joka tarinasta. Kertojan avustuksella ja Morrisin seikkaillessa kirjoissa kirja menee jo jonkinlaiselle metatasolle – sitä lukiessa lukee lukemisesta.

Kirjan teksti on kirjoitettu melko suurella kirjasinkoolla ja se on selkeää, mutta ei kuitenkaan ehkä lukemaan vasta opetteleville lapsille helppoa. Joillakin sivuilla kirjan fonttikin mutkittelee ja kirjan sivuilla lentelee kirjaimia. Morris seikkailee yhdessä vaiheessa ranskankielisessä kirjassa, jonka sivujen tekstiä ei ole käännetty suomeksi mutta josta pystyy halutessaan lukemaan, kuinka paljon Morris rakastaa kirjoissa seikkailemista. Ranskankielisen osuuden ymmärtämättä jättäminen ei sinänsä vie lukukokemuksesta tai tarinasta mitään pois – se on vain pieni bonus niille, jotka sattuvat kieltä osaamaan tai jotka jaksavat ottaa asioista selvää.

Morris Lessmore ja tuhansien tarinoiden talo on omaperäinen, kaunis kunnianosoitus kirjoille, tarinoille ja lukemisen tärkeydelle. Sitä on hyvä tarkastella lasten kanssa sellaisena hetkenä, jolloin kirjan kuvia pystyy tarkastelemaan kaikessa rauhassa. Se leikittelee niin tekstillä kuin kuvallakin ja siitä löytyy kauniita ajatuksia kirjojen ja tarinoiden luonteesta. Samalla kirja kertoo yhden ihmisen elämäntarinan. Kirjan avulla voi puhua vielä alakouluikäisillekin lapsille lukemisesta.

William Joyce

Morris Lessmore ja tuhansien tarinoiden talo

Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki 2012

Alkup. The Fantastic Flying Books of Mr. Morris Lessmore, 2012

Tove Jansson: Kuka lohduttaisi nyytiä?

Tove Janssonin juhlavuoden kunniaksi on tietenkin luettava muumikirjoja! Etsin tätä kirjablogia varten käsiini sellaisen Janssonin muumikirjan, jota en ole aiemmin lukenut ja yritän kovasti pitää tämän tekstin vapaana liiasta muumi- ja Tove-fanituksesta. Jo kirjan nimi – Kuka lohduttaisi nyytiä? – kuulostaa hyvin kiinnostavalta; se on yhtä aikaa hellyttävä ja melankolinen. Hellyttävyyttä ja melankoliaa löytyy kirjan sivuiltakin.

Nyyti on pieni ja yksinäinen otus, joka elää pimeän metsän keskellä ja pelkää yksin ollessaan. Eräänä aamuna hän saa tarpeekseen ja lähtee etsimään ystävää. Hän pakkaa laukkunsa ja jättää kotinsa ovet auki ja valot päälle ja joutuu pitkälle matkalle, jossa ystävän löytäminen ei olekaan ihan helppoa. Kirjan pääteemoja ovat yksinäisyys ja ystävyys. Kirja kuvaa pienen, aran nyytin ongelmia, kun se ei uskalla liittyä muiden joukkoon tai kun hän huomaa, että mukavat hetket eivät tunnu niin mukavilta ilman ystävää. Kuka lohduttaisi nyytiä? onkin erinomainen kirja käsittelemään ystävyysteemaa esimerkiksi päiväkodissa ja nyytiin on etenkin hieman ujompien lasten hyvin helppo samaistua. Kirjassa esiintyy myös monia värikkäitä muumimaailman asukkaita, kuten vilijaanoja, mymmelejä ja mörkö, jotka ovat varmasti monille lapsille jo entuudestaan tuttuja.

Kuka lohduttaisi nyytiä? on kuvakirja, joka on kirjoitettu loppusoinnulliseen runomuotoon. Riimit antavat lukukokemukselle aivan oman rytminsä, jota on syytä miettiä jos kirjaa ryhtyy lukemaan lapsille ääneen. Tämä onkin paras tapa saada lapset tutustumaan kirjaan, sillä kirjan fontti on vanhanaikaista kaunokirjoitusta, joka on useimmille lapsille varmasti hankalaa luettavaa. Runojen lisäksi kirjan sivuilta löytyy aukeaman kokoisia kuvia, joissa näkyy Tove Janssonin tyyli aivan yhtä selvästi kuin kaikissa muissakin hänen kuvituksissaan. Kuvat koostuvat suurista, tasaisista väripinnoista ja viivoista, jotka muodostavan aivan omanlaisiaan, eläväisiä pintoja. Hahmojen muodoissa on lapsenomaista pyöreyttä ja niiden kasvot ovat yksinkertaisia mutta ilmeikkäitä. Kuvissa on paljon yksityiskohtia ja liikettä, mutta niissä käytetyt muodot ovat selkeitä, mikä auttaa pienempiäkin lukijoita seuraamaan kuvia. Jotkut kuvat ovat hyvin värikkäitä ja iloisia ja toiset melkein mustavalkoisia ja surumielisen utuisia.

Kirjan tarina ystävän etsimisestä ja lopulta löytämisestä ei ole mitään uutta, mutta sitä on käsitelty hyvin viehättävällä tavalla. Runomuotoisella tekstillä on aivan oma tunnelmansa, jota tukee myös tekstin kauniit, kuvailevat osiot. Kirja on Kirsi Kunnaksen suomentama, ja Kunnas tekee hyvää työtä. Kirjassa on myös erikoinen ja mielestäni erittäin kekseliäs kohta, jossa nyyti haluaa kirjoittaa kirjeen, jossa kertoo seikkailuistaan, muttei keksi mitään sanottavaa ja kirja pyytää lukijaa kirjoittamaan kirjeen nyytin puolesta. Kirja antaa lukijan siis osallistua tarinaan ja rohkaisee heitä samalla kirjoittamaan itse tai ainakin kertaamaan yhdessä esimerkiksi aikuisen kanssa tarinan tapahtumia ja miettimään, millainen on hyvä kirje ystävälle. Se auttaa entisestään käsittelemään kirjaa ja sen teemoja lasten kanssa.

Tove Jansson

Kuka lohduttaisi nyytiä?

WSOY, Helsinki 1960

Alkup. Vem ska trösta knyttet?, 1960

Anssi Hurme ja Maija Hurme: Lepakkopoika

Lepakkopoika on aivan uusi kuvakirja (2014), jossa pääosassa on Ilmari -niminen poika. Ilmari on melko tavallinen kuusivuotias, josta tulee omissa leikeissään Lepakkopoika, hurja naamiosankari joka voittaa kaikki vastustajansa ja jonka ei tarvitse totella ketään.  Kirjan on kirjoittanut Anssi Hurme ja Maija Hurme huolehtii kuvituksesta. Muutama kuva on myös Onni Hurmeen – joka on luultavasti Hurmeiden poika – käsialaa.

Kirja on katsaus Ilmarin mielikuvitusleikkeihin. Ilmari on selvästi supersankarisarjakuvien ystävä ja erityisesti Batman-fani. Hänen leikkinsä ovat välillä rajuja eikä hän aina tajua leikkiensä seurauksia. Tarina on yksinkertainen ja tekstiä on vähän, mutta se on myös suhteellisen mielenkiintoinen, koska sen avulla voi käsitellä lasten mielikuvitusmaailmaa ja leikkejä sekä todellisuuden pakoilua, jota Ilmari leikeissään selvästi tekee. Kirja on kuvakirja, joten kuvitus on siinä pääosassa. Kuvitus on tehty maalaamalla ja etenkin kirjan kaupunkimaisemissa on käytetty hienosti eri sinisen sävyjä ja saatu paksuilla ääriviivoilla aikaan graafinen vaikutelma. Jotkut kuvista sopisivat vaikka kuoseiksi tekstiileihin, mutta toimivat myös tarinassa. Yhdellä aukeamalla ei ole tekstiä lainkaan, vaan yksi suuri kuva, jonka avulla voi kertoa hyvin paljon. Kuvituksen erikoisuutena ovat sarjakuvamaiset ääniefektit, joista tulee mieleeni vanha Batman-sarja tv:ssä.

Lepakkopoika on ihan mukava kirja pienemmillekin lapsille ja hyvä pieniin lukuhetkiin, jossa saadaan tarkastella kuvia. Voisin lukea sitä aivan mielelläni lapsille, vaikka se ei mielestäni mitenkään erityisen vaikuttava olekaan. Se on hauska ja siinä riittää tutkittavaa ja vähän ajateltavaakin, ja se mielestäni riittää tälle kirjalle.

Maija Hurme & Anssi Hurme
Lepakkopoika
Premedia Helsinki Oy, Helsinki 2014