Mauri Kunnas ja Tarja Kunnas: APUA, merirosvoja!

Vanhojen tarujen, kirjojen ja historian sekä vanhanajan elämän kuvausten kääntäminen lapsille sopivaan muotoon on Mauri ja Tarja Kunnakselta ja kaikilta heidän kirjojensa tuotannossa auttavilta tekijöiltä suuri kulttuuriteko. Kunnaksen tuotannosta löytyy Koirien Kalevalaa ja Seitsemää koiraveljestä ja vähän eksoottisempaakin historiaa ja ne ovat kaikki erittäin hyviä lukukokemuksia. Suosittelen siis heti kättelyssä Kunnaksen tuotantoa kaikille lapsille ja aikuisille ja olen sitä mieltä, että niiden hankkiminen päiväkoteihin ei ole hukkaan heitettyä rahaa.

APUA, merirosvoja on parin jo vähän vanhempaa tuotantoa – vuodelta 1994 – ja muistan tutkineeni kirjan kuvia pikkuveljeni kanssa pienenä aina uudelleen ja uudelleen. Kirja on kuvakirja, jossa on kokoelma lyhyitä tarinoita, jotka keskittyvät merirosvoihin ja muihin merellisiin teemoihin. Tarinat ovat Kaapparikapteeni Bartholomeus Korppu, Merirosvoprinsessa Sipsu, Pääkallosaaren aarre, Riki Robinsson, Pulloposti, Mustaparta ja Vanhaparta, Marsu Morgan, seitsemän meren kauhu ja Lankulle ja mereen. Lopussa on vielä hieno läpileikkaus merirosvo Mac Merikipeän aluksesta. Tarinat eivät ole läheskään niin uskollisia alkuperäisille materiaaleille kuin esimerkiksi Koirien Kalevala, vaan kyseessä on lähinnä joukko hauskoja, vauhdikkaita tarinoita, jotka ohimennen viittaavat klassisiin merellisiin tarinoihin, kuten Robinson Crusoeen tai legendaarisiin merirosvoihin, kuten Mustapartaan.

Nyt kun luin kirjaa aikuisena huomasin useita merirosvotarinoihin ja historiaan liittyviä viittauksia ja vitsejä, jotka menivät silloin lapsuudessa aivan ohi. Suurin osa merirosvojen nimistä ovat väännöksiä oikeista merirosvojen nimistä ja kuvissa vilisee oikeita paikannimiäkin, kuten Tortuga. Kirjan tarinoista suosikikseni nousi Pulloposti, vaikka en muista olleeni niin kiinnostunut siitä pienenä. Tarina on kerrottu pääasiassa pullon näkökulmasta ja se kuvaa hauskasti pullopostin hitautta ja arvaamattomuutta.

Tarinat ovat jo itsessään kekseliäitä ja mukavaa luettavaa, mutta niin kuin Kunnaksen kirjoissa yleensäkin, kuvitus on se, mikä tekee kirjoista loistavia. Sivuilla seikkailevat hauskat eläinhahmot ovat ilmeikkäitä ja eläväisiä. Kuvissa on vauhtia, väriä ja paljon hauskoja yksityiskohtia ja jotkut kuvat vaativat tilakseen kokonaisen aukeaman. Kuvat eivät värikkyydestään huolimatta ole kovin räikeitä, vaan värit pysyvät sopivan vaaleina eivätkä vie kaikkea huomiota. Lapsekkaan haparoivat viivat antavat kuville lisää viehätysvoimaa. Kirjaa voi selata monta kertaa lukematta tarinoita lainkaan ja vain kuvia tutkien. Kuviin piilotetut vakiohahmot Herra Hakkarainen ja Hämähäkki Heikki on aina pakko etsiä joka aukeamalta.

Kuvat ovat niin täynnä yksityiskohtia, että aivan pienten lasten kärsivällisyys tuskin riittää niihin. Kirjan tekstikin on melko pientä, mutta 4-vuotiaista ylöspäin kirjat ovat loistavaa luettavaa. Mielestäni Kunnaksen kirjat sopivat parhaiten mukavaan katseluhetkeen, jossa muutama lapsi saa aikuisen kanssa tutkia kuvia ja kuunnella aikuisen kertomaa tarinaa, joka tukee kuvia antamalla lyhyen selostuksen siitä, mitä kuvan taustalla on ja mitä siinä tapahtuu. Kirjat ovat hyvää luettavaa myös lukemaan oppineille lapsille.

Mauri Kunnas & Tarja Kunnas
APUA, merirosvoja!
Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki 1994

J.M. Barrie: Peter Pan

En muista, että olisin koskaan kuullut tai lukenut alkuperäistä Peter Pania kokonaisuudessaan. Muistan joitakin animaatiosovituksia ja ainakin yhden näytelmän, joka on tullut lapsuudessa katsottua. Pyörittelin joskus alkuperäistä englanninkielistä näytelmää käsissäni kirjastossa, mutta se jäi sitten hyllyyn syystä, jota en enää muista. Nyt kuitenkin nappasin kirjastosta romaaniversion, joka mainosti olevansa lyhentämätön suomennos (suomentanut Sari Karhulahti) ja olen kai nyt sopivalla tavalla sivistänyt itseäni J. M. Barrien klassikolla.

Peter Pan kertoo tarinan Darlingin lapsista: Wendystä, Johnista ja Michaelista, jotka ovat muiden lasten tavoin ”viattomia ja sydämettömiä” ja jotka tapaavat Peter Pan -nimisen pojan mielikuvituksellisesta maasta. Peter Pan vie Wendyn, Johnin ja Michaelin seikkailuille, jossa Wendystä tulee äitihahmo kokonaiselle joukolle villejä poikia ja lapset pääsevät leikkimään kaikkien lasten mielikuvitusparatiisissa. Lapset viipyvät matkallaan ties kuinka kauan välittämättä lainkaan siitä, että heidän vanhempansa – jotka suhtautuvat lastensa katoamiseen loppujen lopuksi epärealistisen rauhallisesti – odottavat heitä kotiin. Peter Pan itse on karannut kotoa omien sanojensa mukaan jo vauvana ja on pysynyt ikuisesti maitohammasiässä. Hän on kasvanut ilman vanhempia todeksi tulleiden satujen keskellä, mikä varmaankin selittää osittain hänen sosiaaliset ja mielenterveydelliset ongelmansa. Peter on itserakas, omaa poikajoukkoaan diktaattorin ottein ja jopa väkivallalla hallitseva lapsi, joka ei pysty erottamaan todellisuutta leikistä eikä juuri tunne empatiaa. Hänelle pitää seuraa Tinker Bell -keiju, jolla on myös huolestuttavia epäsosiaalisia ja jopa murhanhimoisia luonteenpiirteitä.

Peter Pan ja lapset ovat kuitenkin enemmän tai vähemmän tarinan sankareita, ja tarinan konnan roolissa nähdään merirosvokapteeni James Hook eli Kapteeni Koukku. Tykästyin itse asiassa Kapteeni Koukun hahmoon aika paljon, sillä hän on merirosvoksi hyvin herrasmiesmäinen ja sivistynyt. Lisäksi hänen omat pakkomielteensä hyvästä käytöksestä ja hänen krokotiilifobiansa tekevät hänestä ihmismäisemmän hahmon. Se, että hän on väkivaltainen merirosvo, ei tunnu kovin pahalta tarinassa, jossa melkein kaikki ovat väkivaltaisia. Jopa tarinan kertoja ohjaa satunnaisen merirosvon kuolemaan vain demonstroidakseen Kapteeni Koukun raakuutta.

Kirja tutkii hyvin mielenkiintoisesti lapsuutta ja aikuiseksi kasvamista. Lapset ovat viattomia, mutta tarina muistaa myös viattomuuden pimeämmän puolen. Peter Pan tekee välillä hyvin julmia asioita, kuten tappaa ihmisiä ja vaarantaa joskus ystäviensä turvallisuuden eikä erota sitä lainkaan leikistä. Edes perheessä kasvaneet Darlingin lapset eivät osaa ajatella tekojensa seurauksia kovin pitkälle tai ottaa huomioon sitä, että heidän vanhempansa kaipaavat heitä sillä aikaa kun he pitävät hauskaa seikkailuillaan. Nämä esitetään kirjassa ikävinä asioina, jotka kertoja tuntuu hyväksyvän kuitenkin osana lasten luonnetta. Tarina muistuttaa, että lasten ei kannata pitää vanhempiaan itsestään selvinä. Peter Panissa lapset kasvavat aikuiseksi, mutta aikuisetkin ovat olleet joskus lapsia. Kaikki paitsi tietenkin Peter Pan, joka on kenties vapaa leikkimään ikuisesti, mutta joka on loppujen lopuksi hyvin yksin omassa maailmassaan eikä tule koskaan kokemaan sitä iloa, minkä perheen jäsenenä oleminen ja aikuiseksi kasvaminen voi antaa.

En tiedä odotinko kirjalta enemmän, mutta kaikista hyvistä teemoistaan ja siinä selvästi näkyvästä mielikuvituksesta huolimatta kirja ei jättänyt minuun niin syvää vaikutusta kuin olisi voinut. Uskon silti, että se ei ole huono valinta lapsille luettavaksi tarinaksi. Peter Pan on vauhdikas, mielikuvituksellinen seikkailukertomus. Sen kerronta on sujuvaa ja tekstiin on helppo eläytyä kekseliäiden kuvausten avulla ja kertoja ikään kuin osallistuttaa lukijat ja kuulijat mukaan tarinaan puhuttelemalla heitä välillä suoraan. Vaikka äsken korostin tarinan sankareiden synkempiä piirteitä, on tarinan henkilöissä silti paljon ihailtaviakin puolia kuten oikeudentaju ja omistaan huolehtiminen ja tarinan erilaisista lapsista nuoremmat lukijat löytävät helposti samaistuttavia hahmoja. Poikahahmot on kaikki kuvattu tavalla tai toisella sankarillisina ja Wendy taas on ainoa järjen ääni rajummissa leikeissä. Tarinasta saa kokonaisen joukon satuhetkiä, jolloin lapset voivat keskittyä kuuntelemaan jännittävää ja hauskaa sekä melko synkkääkin tarinaa.

J. M. Barrie
Peter Pan
WS Bookwell Oy, Juva 2002
Alkup. Peter Pan, 1911

Hans Christian Andersen: Pieni tulitikkutyttö

Suurin osa pohjoismaalaisista ja varmasti moni muunkin maalainen tuntee H.C. Andersenin klassiset sadut. Itsekin muistan useita Andersenin satuja ja Pieni merenneito on yksi ikisuosikeistani. Pieni tulitikkutyttö aiheutti muistaakseni suuria surunhetkiä omassa lapsuudessani. Nyt luettuani sen uudelleen pidän satua erittäin kauniina.

Tässä vaiheessa haluan sanoa, että aion tulevaisuudessa vältellä suurempia juonipaljastuksia, mutta tästä sadusta en pysty kirjoittamaan haluamallani tavalla paljastamatta siitä oikeastaan kaikkea. Eli jos tätä nyt sattuu lukemaan joku, joka ei missään nimessä halua juonipaljastuksia ikivanhasta klassikkosadusta, silmät kiinni nyt.

Pieni tulitikkutyttö on pääasiassa tarina kuolemasta. Tarinan päähenkilö on pieni tyttö, jonka koko perhe on niin köyhä, että tytön on kaupiteltava tulitikkuja ulkona kylmänä uudenvuoden aattona. Hän päätyy lämmittelemään tulitikkujen lämmössä ja näkee ihania näkyjä, mutta paleltuu lopulta kuoliaaksi. Sadussa kohtaavat idealismi ja kyynisyys. Toisaalta tulitikkutyttö on viaton ja hänen kuolemanjälkeinen kokemuksensa kuvataan hyvänä, mutta toisaalta hän on kasvanut hankalassa perheessä ikävissä oloissa ja hänen kuolemansakin olisi ollut helppo välttää, jos joku kadulla kulkevista ihmisistä olisi viitsinyt pysähtyä auttamaan tai edes ostamaan tulitikkuja. Sen sijaan yksi poika jopa sieppaa tytöltä tohvelin, minkä seurauksena tyttö joutuu viettämään viimeiset hetkensä hangessa paljain jaloin.

Satu voi olla piristävä kertomus siitä, että kärsimyksen jälkeen seuraa jotain hyvää, mutta sitä on mahdollista lukea myös hyvin eri tavalla. Minulle tuli satua lukiessa mieleen Terry Pratchettin Hogfather (suomeksi Valkoparta karjupukki) -kirja, jossa Kuolema tulee korjaamaan pientä tulitikkutyttöä, muttei ole siitä lainkaan iloinen vaikka hänen palvelijansa mukaan pienten tulitikkutyttöjen kuolema on normaali osa talvisaikaa. Ihmiset voivat silloin tuntea olonsa paremmaksi tietäessään, että heillä menee ainakin paremmin kuin tytöllä, ja lisäksi tytöllä on kuoleman jälkeen hyvä olla. Tämä sai minut miettimään, että saduista on hyvä joskus keskustella, sillä ”No ainakin minulla menee paremmin kuin tuolla toisella” ei ehkä ole sellainen viesti, mitä saduista olisi hyvä jäädä käteen – ja selvästi sir Pratchettkin oli samaa mieltä. Myös se, että monet olettavat kuolemanjälkeisen elämän olevan mukavaa ei tarkoita, että kuolevan ihmisen voi vain jättää ilman apua. Toisaalta aina ei tarvitse ryhtyä analysoimaan liikaa sitä, mitä lapset sadusta oppivat vaan antaa heidän tunnelmoida ja eläytyä siihen kaikessa rauhassa, sillä olipa heidän kokemuksensa siitä iloinen, surumielinen, ahdistava tai vaikka vahingonilontäyteinen, on se silti aito ja jokaiselle aivan oma kokemus.

Pieni tulitikkutyttö sopii rauhallisiin satuhetkiin, jolloin todella hiljennytään kuuntelemaan. Kirjassa, josta sadun luin oli Otto S. Svendin kaunis vesivärikuvitus, mutta ilman kylmyyden, tytön palelemisen ja tulen liekkien avulla nähdyt näyt on kuvailtu niin elävästi, että ne pystytään tuntemaan ja näkemään ilman kuviakin. Satu on surullinen ja jopa hieman masentava, mutta se on myös kaunis ja hyvä esimerkki sadusta, jota voi käyttää apuna kuoleman ja kuolemanpelon käsittelyssä. Pieni tulitikkutyttö pääsee mukavaan paikkaan isoäitinsä luo eikä hänellä ole enää kylmä. Sadussa näkyy kirjoittajan kristinusko ainakin maininnassa siitä, että tulitikkutyttö on kuolemansa jälkeen ”Jumalan luona”. Tämä voi olla herkemmille ei-kristityille häiritsevää, mutta toisaalta satu on ainakin tälle kirkkoon kuulumattomalle lukijalle tarpeeksi neutraali ja lievistä uskonnollisista teemoistaan huolimatta sopii myös ei-kristityille. Se tarjoaa yhden kulttuurin tulkinnan kuolemanjälkeisestä elämästä. Toisaalta kyynisempi puoleni ei voi kuin miettiä vaihtoehtoa, että kaikki tulitikkutytön näyt isoäitiä myöten olivat vain hänen kuolinhetkensä harhaa. En tosin usko, että Andersen itse ajatteli näin. Joka tapauksessa Pieni tulitikkutyttö on minusta syvästi koskettava ja voin oikein mielelläni lukea sitä lapsille ja itsellenikin uudelleen ja uudelleen.